Suvi Tirkkosen äiti oli 75-vuotias, kun hän halusi lähteä kauppaan ostamaan tyttärelleen 50-vuotislahjaksi minkkiturkkia. Suvilla ei ollut tuolloin 50-vuotispäivä vielä lähelläkään ja sitä paitsi hän oli aina ollut enemmänkin villakangasnainen. Ylipäätään Suvista tuntui erikoiselta, että äiti oli saanut ajatuksen lähteä turkkiostoksille, koska tämä oli aina ollut tarkkaakin tarkempi rahoistaan eikä aiemmin tuhlaillut ainakaan vaatteisiin. Seuraavien synttärien aikaan äiti ehdotti taas minkkiturkkia uutena ideana. Nämä olivat ensimmäisiä merkkejä Suvi Tirkkosen äidin muistisairaudesta. Kummalliset ostosideat alkoivat nopeasti olla oireista vähäisimpiä. Aluksi Suvin isä hoiti puolisoaan kotona, mutta sittemmin myös isällä todettiin muistisairaus. Asiat vanhempien kotona alkoivat mennä koko ajan huonompaan suuntaan. Suvi Tirkkonen kertoo vanhempiensa muistisairauden etenemisestä tyttären näkökulmasta kirjassaan Muistisairaan läheisenä. Tirkkonen edustaa sitä laajaa keski-ikäisten naisten joukkoa, jolla on oman palkkatyönsä ohella muistisairaiden vanhempiensa arki huollettavanaan. Millaista se on, kun yrittää hoitaa työnsä ja samalla on oltava päivystysvuorossa vanhemmilleen, joiden vuorokaudenrytmi on sekaisin ja joiden pankkiasiat ja lääkkeet pitää jotenkin hoitaa, ja lisäksi on huolehdittava siitä, että jääkaappiin ostetut ruuat tulevat myös syödyiksi? Suvi Tirkkonen ihmettelee, miten paljon kuntien vanhustenhoito nojaa omaisten apuun. Tähän asti hyvinvointivaltioon on voinut luottaa, mutta nykyään tilanne on se, että julkisia palveluja on kavennettu ja omaisten oletetaan venyvän vaikka mihin. Mukana keskustelussa on tutkija Mari Aaltonen Tampereen yliopistosta. Hän tutkii muistisairaiden omaishoitajien kokemuksia sekä iän yhteyttä sosiaali-ja terveyspalveluiden käyttämiseen. Myös Aaltonen on havainnut tutkimuksissaan, että omaishoitajat ja vanhuksia työnsä ohessa hoitavat ihmiset on jätetty aika yksin.